Yup Meidan On Annettu Pudota
kätilö kehaisi ensisynnyttäjää, potra poikalapsi mätkähti maailmaan: kiljuvat kuusi kiloa. ja niin, niinpä niin, ensi kerran niin pudottiin. ja matkalla kehtoon tai tuonen lehtoon, miten vaan, me pudotaan... .tarhoihin, kouluihin ja virastokäytäviin. poikapolo äidiltään pyysi niin: "emo, minut säästä, pahasta päästä!" ja niinpä jo toistamiseen pudottiin, oi! äiti vapisevaa varsaansa syleili, töytäisi lankulta tyhjyyteen, lauloi: alassyöksy alkoi nyt, siitä kukaan ei kiinni ota. on hyvä haltijatar hyljännyt meidät, ja Luoja antanut pudota. siis veli pysy vaiti vaan, silmiin pimeyttäkin tuijota kun kutsuu urheita uhrejaan hän joka antoi meidän pudota. meidän on annettu pudota" Luojan pikku piipertäjät putoavat syöden, juoden, itkien, iloiten menevät, lisääntyvät, täyttävät taivaat ja maat. kunnes joskus jokaista vuorollaan tullaan kutsumaan: unessa yöllä tarkoin yksityiskohdin kerrotaan, missä ja milloin kutakin odotetaan... alassyöksy jatkuu nyt... eikä tähän leikkiin lähde kysyttynä keistä kukaan, omille harharetkilleen jokainen vain viskataan mukaan... ja jonain aamuna hän pakkaa laukkunsa, astuu autoonsa, ja ties minne ajaa... .suuren metsän taa, missä autio maa kraatteria valtavaa ympäröi. sen reunalla hän riisuu takkinsa, hän riisuu paitansa, housut, kengät, hattunsakin nyt unohtaa, sulkee silmänsä ja luottaen onneensa kuilun syvyyksiin hän sukeltaa: putoaa minuutin, putoaa toisenkin, putoaa pumpuliin, ollen perillä kai. silloin hämärästä esiin hymyilevä hahmo astuu, kysyy: "miltä tuntui? ei hullumpaa, vai?"